Vietin tiistai-iltaa poikamme kanssa kahden. Tahtojen taistelun jälkeen sain kaikki ulos; itseni, poikamme ja molempien vankat ulkoiluvarusteet. Pakkasta oli viitisentoista ja orastava hiki pinnassa jo ennen kynnyksen ylitystä.
Ulkoilun jälkeen vaimoni saapui kotiin ja huomasi, että lapsen kädet olivat kylmät. Minulta kysyttiin ulkoilussa käytettyjen hanskojen vahvuudesta. Sain tietää, etteivät yhdet hanskat riitä.
Kriittinen palaute aiheuttaa yleensä ensin voimakkaan torjunnan. Mietinkin, mikä pieni juttu piristäisi pihalle lähtöä: tottakai, neljän peukalon pukeminen kahden sijaan!
Ennen pitkää torjunta vaihtuu virheen asteittaiseen myöntämiseen, tilanteen hyväksymiseen ja lopulta rajattomaan harmitteluun. Kaikki luterilaiseen oppiin kirjatut katumuksen muodot seuraavat vuorollaan.
Seuraavien öiden kummalliset yskäisyt, vuotavat nenät, kuumat otsat ja selittämättömät itkukohtaukset ovat merkkejä, jotka on minua varten lähetetty.
Tässä itsesyytöksessä värssyjä on monta ja kertosäe on pirun tarttuva.
Hanskasodan hellitettyä otin puheeksi, että liikuimme ulkona pulkalla. Yritin kyllä saada lapsen kävelemään ja näin pysymään lämpimänä, mutta hän ei suostunut.
Vaimo jatkoi kysymällä, minkä päällä lapsi pulkassa istui. Lailla laiskan salamaniskun näin silmissäni listan erilaisista käyttöön tarkoitetuista eristeistä. Talja, lämpöpussi ja vahva viltti. Meillä on ne kaikki, mutta eivät ne nyt olleet mukana. Aloin nähdä otteita tietoiskuista, jotka on kaltaisiani varten tuotettu.
Kuvassa mies ennen ja jälkeen välihousujen käytön. Ennen –miehen aavistuksen kyyköttävä asento kertoo kytevästä virtsatietulehduksesta. Syy: paljas pulkka helmikuussa 2009.
Ruudulla nyrkki. Avautuvaan kämmeneen syttyy tuli, jolla on kasvot. Kun yhdet hanskat eivät riitä! Kypärämyssy – jo tuhansia tyytyväisiä käyttäjiä!
Harlinin sotaelokuvan rahoitus on siirretty tähän kansallisesti merkittävään produktioon.
Ajoittain viihdytän itseäni ajatuksella vanhemman vapaapäivästä. Suuntaan heti aamupäivällä yksin leikkipuistoon. Vain istumaan.
Hymyilen ja nautin vastuuttomuudesta. Välillä teen nykäyksenomaisia liikkeitä ikään kuin lähteäkseni vaaraan joutuvan vieraan lapsen perään, mutta ne ovat vain nykäyksiä.
Todellisuudessa istun tukevasti penkillä, kasvoillani ilme: kuka väitti, että kasvatustyö on helppoa?
Nousen toistuvasti seisomaan ja ilmoitan huomattavalla äänenvoimakkuudella: minä syön nyt pullaa, ja missä on sinun kaulurisi?