Puolentoista vuoden ikäisen pojan maailma on meillä juuri nyt äiti, äiti, äiti -maailma. Oli nälkä, vilu tai muu kipu, todellisen avun tuo vasta äiti. Isä saa kyllä yrittää. Ja isähän yrittää.
Leikin legoilla, menen piiloon ja esitän hevosta. Koittaa ilta. Pesen pyllyä, kuivaan korvia ja päristän mahaan. Tulee iltasadun, valomerkin aika. Vaimo on yön yli poissa kotoa.
Tajuan hetkeni koittaneen. Kaipaan seuraa. Päädyn epätoivoiseen tekoon. Haluan hänet meidän sänkyyn, vain täksi yöksi. Kukaan ei saa tietää.
Leikki-ikäisen taaperon ottaminen samaan sänkyyn on kuin nakkikioskin jonossa huudettu, kuka haluaa enemmän niska- ja hartiaongelmia. Huutoosi vastataan.
Lapsi nimittäin liikkuu unissaan joka suuntaan ja monin eri tavoin. Olen alkanut epäillä ymmärtääkö hän, että ulottuvuuksia on oikeasti vain kolme.
On aivan sama, kuinka monta tuntia olet käyttänyt tyynyn profiilin valintaan. Mitään takeita siitä, pystytkö tempuriasi käyttämään, ei ole. Tyynysi on jossakin, alueella.
Herään aamuyöstä päähäni osuvaan potkuun. Poika piehtaroi lisää ja hämärän keskellä aistin hänen nousseen istumaan.
Sitten aivan yht’äkkiä hän kysyy kuin apua pyytäen: isi? Ja jatkaa pian isi, isi, isi. En pysty muuhun kuin makaamaan hiljaa ja kuuntelemaan tuota sanaa.
Uudestaan isi. Isi? Silitän petikaveriani selästä. Rauhallisin, pitkin ja painavin vedoin, ihan niin kuin minulle on kerrottu. Hetken päästä hän kellahtaa käteni päälle ja takaisin uneen.
Hymyilen joka suuntaan ja monin eri tavoin. Edeltävän illan tapahtumat palaavat mieleeni.
Hänkin halusi juoda ensin teetä. Kerroin olevani koomikko. Lopuksi muistan laittaneeni kaiken peliin näyttämällä pätkän esiintymisestäni YouTubesta.
Nyt hän tietää, että olen esiintynyt kakkoskanavan huumorigaalassa kolme minuuttia. On täysin mahdollista, että hän on sängyssäni pelkästään ulkoisten syiden takia. En välitä.
Isi, isi. Mielihyvähumalani on niin tanakka, että toivon poikani vuotavan tiedon yöllisestä sankariteosta keltaiselle naapurustolle.
Seuraavan viikon soitan vihjepuheluita kerhokavereiden äideille. Päivä päivältä yhä useampaan perhepuistoon leviävä keskustelu teroittaa, kuinka maskuliininen mutta uh, niin hellä poikani Aaron isä onkaan.
Näen tulevaisuuteni kirkkaana. Sean Connery on toki karismaattinen, Daniel Graig taivaallinen mutta uusimman Tuttiritarin nimirooliin valitaan minut.
Olen päässyt piireihin.