Ulkoilin puolitoistavuotiaan poikamme kanssa läheisessä mäntymetsässä. Auvoisissa tunnelmissa leikimme kauppaa kivitiskin yli ja poikkesimme kauemmas, polun taakse ’tukkuun’ laajentamaan tuotevalikoimaa. Käpyjä, keppejä ja lisää jäkälää.
Matkalla takaisin lapsi pysähtyi kuin seinään. Polun varressa, varmasti syyttömien puolukan varpujen varjossa oli kookas koiran jätös. Aaro 1,5 vuotta, sitä ihmettelemään. Sanoin, että älä koske ja se on koiran kakka. Lyhyen tutustumisen jälkeen hän toisti: ”Kakka”.
Jatkoin matkaa etsien uusia artikkeleita myymälään ja yritin kääntää Aaron huomion toisaalle. Mutta ei. Hän seisoi kun tatti kakan vieressä. Vuorotellen hän tuijotti, osoitti ja nimesi kohteen. ”Kakka, iso”. Riemu oli valtava.
En saanut selville, oliko innostumisen suurin syy löydön koko, muoto vai uusi opittu sana mutta vakuutuin, että hän oli tavoittanut löytöretkeilyn ytimen.
Unohdin itsekin kaiken muun ja kyykistyin alemmas. Vaikea keksiä painokelpoista ilmaisua kuvaamaan kookasta kasaa. Se oli mänkki tai paremminkin sen superlatiivi. Näkikö joku kulkiko tästä iso poni tai pieni hevonen?
Voin vannoa, että se oli suurin koskaan näkemäni kerta-annos.
Lopulta kyykötimme vierekkäin molemmat haltioituneina: on suuri ja ihan meidän kodin lähellä. Varmasti iso koira. Reippaasti on syönyt puuronsa tämä koira!
Toistimme vuorotellen sanoja kakka ja iso. Jatkoin vielä ”Uh huh. Kakka, iso ja uh huh”, hämmästystäni korostaen.
Ja samalla hetkellä huomaan, että joku koskettaa kenkääni. Takanamme on vieras nainen koiran kanssa. Tuulen yläpuolelta, täysin varoittamatta hän seisoo takanamme. Hauska tutustua! Tilanne on enemmän kuin häpeää. Niin, teidän koira on pieni. Tämä on, uh huh, iso.
Koiraihmisten mukaan koiran omistajana pääsee helposti juttusille. Lapsen omistajana pääsee helposti jutun aiheeksi. En tiedä hymyilikö nainen tulleessaan mutta lähtiessään kyllä.
Kaikissa tuoreissa isissä asuu pieni Jacques Cousteau. Tavaramerkkinä on punainen naama.