Päivän ajaksi peittämättä jäänyt sänky oli vielä pari vuotta sitten, ennen lasten syntymää, yhtä kuin sairasvuode. Nyt, kahden pienen lapsen perheessä, sijaamaton vuode on vain yksi asia keskeneräisyyksien suuressa joukossa.
Nykytilannetta taloudessamme kuvaa se, että ennen kuin voi siivota, täytyy siivota. Esimerkiksi eteisaulasta ja saunasta on tullut paikkoja, joissa on jatkuvasti tavaraa odottamassa asiallista loppusijoituspaikkaa.
Niissä on pelivälineitä tulossa jostakin, kerhokassi menossa jonnekin ja läjä vaatteita, jotka eivät ole puhtaita eivätkä likaisia.
Ihmisessä on syvällä halu harmoniaan ja järjestykseen. Levällään olevat kotityöt stressaavat ja sotkuisessa ympäristössä mieli on levoton.
Myönnän olevani jonkin sortin kontrollifriikki. Viimeiset kaksi vuotta olen saanut vaivaan siedätyshoitoa. Annokset ovat olleet suuria. Siitä huolimatta jatkuvan muutoksen ja ennakoimattomuuden ihanuus ei ole minulle täysin avautunut.
Suhteeni siisteyteen ja sen ihannointiin on edelleen hyvin kaksijakoinen. Ajoittain maailmanjärjestykseksi riittää, ettei jalan alle jää yöllä legoja.
Toisinaan huomaan tarkkailevani, onko lattiavalaisimen varren asento on hengittävä.
Aaro, 2, näkee kulkua tukkivat pussit omalla tavallaan. Hänelle ne ovat aarteita, joita hän jännityksellä odottaa pääsevänsä avaamaan.
”Minua nännittää”, hän sanoo.
Muutama viikko sitten hän löysi parvekkeelta suljetun muovikassillisen omenoita. Omenat eivät olleet vielä tasaista sosetta, mutta matkalla siihen suuntaan.
”Nännittää, nännittää kovasti”, sanoi Aaro.
Ennen kuin avasimme pussin.