Omistan Vauvan Vaaka –nimisen cd -levyn.
Levy sisältää ’rentouttavia lauluja ja laululeikkejä lapsille ja lapsiperheille’.
On lokakuinen tiistai ja meneillään on arviolta kahdeksas epäonnistuva yritys pukea hanskat uhmaavalle kaksivuotiaalle. Kertosäe kuuluu ’hupsis kupsis, hupsis kupsis, variksen siivin, hupsis kupsis’.
Musiikki ei vaikuta ilmoitetulla tavalla. Itse asiassa isi on ihan kohta valmis ampumaan sen variksen.
Luulin, että viha on tunteena tuttu, kunnes tutustuin asiaan vanhemman roolissa. Vastaavaa raivonsekaista, lähes kaikki sulakkeet polttavaa vihaa en ollut kokenut aiemmin.
Vihreän isän vihasopan juurena on kokemattomuus ja riittämättömyyden tunne. Pikantin ominaismaun antaa kuitenkin luonto.
Jo kaksivuotiaalla on nimittäin ehtymätön valikoima kiertää syöminen, peseytyminen, pukeutuminen ja nukkumaanmeno. Ajoittain vaikuttaa siltä, että kaikki muu paitsi kaakao on hänelle ongelma.
On päiviä, jolloin olen niin lyöty jatkuvasta vääntämisestä, että harkitsen kasvatustyön ulkoistamista Kiinaan.
Ymmärrän järjestelyn hankaluuden ja tyydyn odottamaan sikainfluenssaa. Olisiko ihan tällä taudinkuvalla kuitenkin mahdollista päästä viikonlopuksi vuodeosastolle?
Muutama matkatyöpäivä ja varmat havainnot aina hauskalta Heinola-Lahti –väliltä osoittavat, että olen välillä ollut hereillä.
Pienten lasten perhearjessa ei ole molempien reunojen tasausta. Päivät alkavat jostakin ja päättyvät johonkin.
Kaupungista A kaupunkiin B yksin kuljettu junamatka on yllätyksettömyydessään tätä nykyä oikea lomamatka. ’Joudumme odottamaan vastaantulevaa junaa’ – ja pienen piristävän hetken asiat menevät juuri kuten olet ajatellutkin.
Ehkä olennaista on nimenomaan se, ettei aikuisen omasta maailmasta tule liian iso.
Todennäköistä on, että Kiinasta palaava parikymppinen ei välttämättä riemuitse vanhempiensa viimeistä erää myöten maksetusta asuntolainasta. Eikä edes takkapuutalkoista tai yhteisestä tennisvuorosta 55-vuotiaan isänsä kanssa.
Koville ottaa mutta ottakoon.
Eräänä päivänä hän hyväksyi kaiken tuon. Ja sitten hän lepäsi.