Istun liian tuttuun junaan valmiiksi pitkästyneenä.
Käytävän takana ilmeinen isoäiti hössöttää päiväkoti-ikäiselle pojalle viihdykkeeksi kirjaa, pillimehua ja piirustuspaperia. Mummo päivittelee peloissaan ääneen, kuinkahan matka nyt oikein saadaan sujumaan, ja mietin itse ihan samaa.
Vailla pienintäkään huolta poika kertoo mummolleen nerokkaan ratkaisun: ensin syödään vanukas ja sitten katotaan tunnelia.
Voin vain hymyillä ja mummonkin matka tuntuu lähtevän sujumaan.
Mitä kauemmin on edellisestä arjen putkirutiinien murtumisesta, sitä kapeammaksi näkökenttä helposti muuttuu. Ilot vähenevät ja havainnot rajoittuvat hiljalleen räntään, betoniin ja alivalaistuun parkkipaikkaan.
Pelottavan usein ympäröivä todellisuus on ikään kuin mahdollisuuksista tyhjä.
Kadehdin vastarakastuneita, lapsia ja ehkä eniten edellisten yhdistelmää. He osaavat katsoa ja nähdä ilman näkymän jo etukäteen haalistavaa analysointia.
Muistan, kuinka retkahdin naapuririvitalon tyttöön 10-vuotiaana, kesällä 1984. Olin niin riemuissani, että pystyin ainoastaan päästelemään erilaisia huudahduksia. Käytännössä ajoin polkupyörällä hiekkalaatikkoa ympäri ja ääntelin duurissa.
Sain vielä äidiltäni luvan olla tytön kanssa kahdestaan teltassa yötä. Yö ylitti kaikki odotukseni. Valvoimme aamuun asti osoitellen toisiamme ja vaihdellen tarroja.
En tiedä, tarvitaanko inhorealistisen idyllin säröytymiseen rakastuminen vai toinen vuodenaika.
Oman lähetykseni värejä kirkastavat kaksi pientä poikaamme. Orkesteria johtaa 2,5 –vuotias isi, taas lirahti pissi housuun –mies. Vieressä makaa täysin autettava, nyrkkiään lutkuttava, ohimoilta kaljuuntunut nelikuukautinen immokuutsa.
Virikkeet eivät kuulosta paperilla kovin vahvoilta, mutta mukanaan ovat vieneet ja jälkiä jättäen.
Itsenäisyyspäivänä ymmärsin, kuinka ainutlaatuisen tärkeää on keskustella heidän kanssaan nyt, kun heitä vielä on olemassa.
Kymmenen vuoden päästä meidän perheessä ei enää ole pieniä lapsia, joiden tarinoita kuunnella.