Voivottelin hiihtolenkin jälkeistä etovaa oloani ja ruokahaluttomuuttani. Nestehukka tai vain liian tiukka vauhti, ajattelin ja join enemmän vettä.
Seuraavana yönä heräsin vuoroin vilun väristyksiin, vuoroin tuskan hikeen.
Aamuun mennessä ehdin kehittää kivun syyksi kaikki kilpirauhasen toimintahäiriöstä aina juuri puhjenneeseen parantumattomaan kasvaimeen.
Illalla olin sitten ihan vaan ripulissa.
Sairastuminen on pakollinen downshiftauksen, ”pienemmällä vaihteella vaihtamisen” paikka. Vuodepotilaana on pakko keksiä kevyimmät mahdolliset ponnistukset, joilla arjen saa pyörimään.
Kun kotona on lapsia ja aikuinen sairastuu, hiipii paitaan kuitenkin pelko siitä, kuinka vähillä voimilla yhtälö vielä toimii. Facebookin statusta ei ainakaan tarvitse päivittää.
Tavallaan oikein kova tauti on perusteluja kaipaamaton lupa mennä siitä, mistä aita on mukavin. Tuossa on mikroaaltouuni. Miksi en käyttäisi sitä?
Lisäiloa sairaalle tuovat kaikenlaiset, ”ei vielä niin sairaiden” perheenjäsenten, kädenojennukset. Valmiiksi voideltu hapankorppu on, jos ei nyt valtiopäiväilllallinen, niin ainakin oikealla tavalla kohdennettua humanitaarista apua.
Ja kenen alkuperäinen keksintö olikaan Torino-makaronin ja jauhelihan liitto? Ehdotan hänelle Nobelin rauhanpalkintoa.
Jo ensimmäisestä sairaspäivästä selvittyäni, fyysisesti täysin voimattomana, tunsin olevani virkeämpi kuin aikoihin ennen sairastumistani.
Istuin puolimakaavassa asennossa, lapset molemmissa kainaloissa ja lauloin heille Ihmettä ja kummaa. Oloni oli lämmin ja turvallinen ja toivoin heidän kokevan samoin.
Muistin lapsuuden käynnit optikolla, tipoista sumenneet surulliset silmät ja erityisesti lohdutusjäätelön. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Jos osaisin maalata, kankaalle piirtyisi nyt isä, joka on juuri päässyt vuoteelta istumaan.
Isä hymyilee kainosti ja kädessään hänellä on elämänverso, mustikkapiirakka foliovuoassa.
Löyhä mukaelma Helene Schjerfbeckin Toipilaasta.