Elettiin 80-luvun jälkipuoliskoa. Uljas hotelli Ilves oli juuri avannut ovensa Tampereella. Parhaan ystäväni Esan yrittäjäperhe oli lähdössä viikonloppulomalle uuteen hotelliin. Esa pyysi minua mukaansa.
Olin tuolloin 12-vuotias pohjoissavolainen poika, joka oli nähnyt ehkä nelikerroksisen talon. Hotelliyö ison kaupungin 18-kerroksisessa Ilveksessä olisi hienointa ikinä.
Lähtöaamuna olin kuumeessa ja matkani peruuntui. Itkin ja olin varma, että en koskaan pääse yöksi hotelliin.
Olin väärässä. Olen päässyt hotelliin ja vieläpä useita kertoja.
Myöhäiset klubikeikat kaukana kotoa pakottavat yöpymään keikkapaikkakunnalla.
Hotelliöiden määrä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Kymmenen vuotta sitten jopa Cumulus -reissuun sisältynyt nosteinen odotus on vaihtunut hotelliin joutumisen tunteeseen.
Yövyin äskettäin keikkamatkalla samaisessa hotelli Ilveksessä, jonne lapsena en päässyt.
Kolmen viikon yhdistetyn talvi- ja isyysloman jälkeen pakkailin kamojani vähän jopa innoissani. Kahden pienen pojan isä pääsee työn ohessa minilomalle, ajattelin.
Valmis ruoka, mahdollisuus venyttää unta pidemmälle aamuun ja näennäisen häiriötön aamiaishetki. Ja hyvänen aika, vielä Tampereella!
Koti-ikävä iski heti kun pääsin huoneeseeni. Tv-ruudun ”olette lämpimästi tervetullut hotelliimme, mr Marko Kämäräinen” –tervehdys ei vain tuntunut rinnassa asti.
Ainoa merkki elämästä oli persoonallinen viesti tyynyn päällä: tämän Fazermintin on sinulle siivonnut Sini.
Palasin käytävään yrittäen repiä tilanteesta riemua. Muistin murrosiän sukkakalsarijuoksut ja kohotteisen tunnelman, jolloin ihan jo hotellin hissikin oli hieno keksintö. Nappia painamalla pääsi toiseen paikkaan.
Nyt hississä kerrottiin, että rasvatut Scandinavian Hunksit esiintyvät vasta seuraavana viikonloppuna. Vadelman ja mustikan makuisen omenasiiderin tarjoushinta oli lohdutukseksi kuitenkin jo voimassa.
Olin täysin valmis marssimaan. Ai, minkä puolesta? Toimivan, keskihintaisen teleportin.
Sellaisen, josta nappia painamalla pääsee toiseen paikkaan.