Olen 19-vuotias ja edessä ovat pääsykokeet Kajaanissa. Olen lähtenyt hyvissä ajoin kotoa ehtiäkseni aamujunaan.
Junarata kulkee parin kadun päässä keltatiilisestä kodistamme. Junat eivät kotiin asti näy, mutta kuuluvat kyllä.
Poikansa pärjäämisestä huolestunut äitini havahtuu hereille heti kun suljen oven. Hän kulkee talossa ympäriinsä ja vahtii korvakuulolta junaan pääsemistäni.
Ohitse jyrää ilmeisesti tavarajuna täyttä matkavauhtia. Äiti herättää siskoni ja päivittelee: ”Ei se juna pysähtynyt! Ei kai se Marko nyt vaan yrittänyt nousta siihen liikkuvaan junaan?”
Äidin hoivavietti on sisäänrakennettu ja lajin säilymisen kannalta välttämätön.
Lapsuudessa ja nuoruudessa saaduista neuvoista ovat mieleen jääneet enää yksittäiset, osin huvittavatkin kehotukset.
Jos joku tulee jotakin sanomaan, käänny pois tai lähdet ihan vaikka juoksemaan. Äläkä nouse mihinkään pysähtyviin mustiin autoihin.
Käytännön ohjeet olivat ehkä välillä aavistuksen ylimitoitettuja.
Mutta äidin huoli on äidin huoli.
Yhteistä kaikille vanhempien antamille ohjeille on välittäminen. Neuvomalla, opastamalla ja varoittamalla aikuinen osoittaa olevansa kiinnostunut lapsen elämästä.
Oma vanhemmuus on opettanut, mitä huoli on. Otsa kurtistuu säännöllisesti lasten puolesta, mutta myös omien vanhempien vuoksi.
Tänään lapsuudenkodissani, saman radan varressa soi puhelin. Soitan ja toivotan hyvää äitienpäivää.
Vaihdamme kuulumiset ja kerromme tuoreimmat tapahtumat. Ennen kuin puhelu päättyy, äiti kysyy minulta itkua nieleskellen: ”Sitä minä vaan mietin, että osasinko minä silloin sinua – ”
Kyllä äiti, sinä osasit. Sinä olet huolehtinut minusta hyvin. Älä sinä ole siitä huolissasi.
3-vuotias Aaro kuulee mummin äänen ja huutaa jaloistani: ”Meillä on mummi ikävä sinua. Saitko kortin? Se siinä keskellä on aurinko. Tule mummi meille! Isi sanoi, että sachertortun pala on hankala postittaa.”